KOLI RUSKA BLUES
Break Sokos Hotel Koli 19.-29.9.2025
Kun bluestapahtuma järjestetään klassisessa kansallismaisemassa, Kolin vaaran lähes huipulla, keskellä pohjoiskarjalaista kansallismaisemaa, voidaan hyvällä syyllä puhua erikoisfestivaalista. Kun kerran Simpauttajan tapahtumamaisemissa oltiin, sanotaan sitten rempseästi ”I got my hojo hojo workin’” – homma toimi itäsuomalaisella luonnikkuudella.
Alusta asti, eli 21 vuotta tapahtumaa tuottanut Joke Leppänen oli laatinut kahdelle päivälle ajatuksella mietityn ohjelmiston. Kumpanakin iltana aloituspaikka oli varattu kokeneille bluesosaajille, joiden setin aikana ei tarvinnut arvuutella, minkä musiikkilajin kinkereissä ollaan. Keskimmäinen slotti oli varattu nuorille tai nuorekkaille, tuorein ottein musisoiville bändeille ja illat päättyivät kokeneiden rytmiryhmien vauhdikkaisiin esityksiin.
Kaksipäiväiset bluesjuhlat laitettiin perjantai-iltana käyntiin kokeneiden miesten ottein. Muun muassa Root Remedy- ja Echo & Cane -kokoonpanoista tuttu pitkän linjan bluesveikko Joensuusta, Cane Vuorjoki, on hänkin tapahtumakonkari 20 vuoden kokemuksella. Koli Ruska Bluesin avaussanat ja Jo’ Buddy’s One Man Stomptetin spiikkaus sujuivat rennosti mutta varmasti.
Rentous ja varmuus ovat hyviä sanoja kuvaamaan myös Jo’ Buddyn settiä. Vuosikymmenten matka maailman toreilla, turuilla ja lavoilla ovat hioneet Suomi-bluesin sanansaattajasta lillukanvarsiin kompastelemattoman esiintyjän. Erinomaiset komppitaustat osaavasti käytettyinä toivat esitykseen koko bändin fiiliksen, mutta niiden käyttö ei millään tavalla vienyt huomiota itse asiasta eli kitaroinnin ja laulun tunnistettavasta yhdistelmästä.
Englannin ja Suomen välillä operoivan osaajan rock-iskut, bluesin sininuotit, New Orleansin tahdit ja muut Yhdysvaltain eteläosien rytmimusiikin variantit puhuttelevat aitoudellaan ja saavat väkisinkin myös tanssikengät vaatimaan liikekannallepanoa. Jo’ Buddy on artisti, jolla on tarina kerrottavanaan ja joka keikalla siitä tuntuu löytyvän uusia tulokulmia.
Perjantai-illan kakkosesiintyjinä lavalle noussut Masa Orpana Honk jatkoi hienosti Jo’ Buddyn lämmittelemissä New Orleansin R&B-fiiliksissä. Tenorisaksofonisti Masa Orpanan johtaman kokoonpanon eturivissä operoi saksofonisektio, jossa soittavat Orpanan lisäksi altto- ja tenorisaksofonisti Tuomas Heinonen ja baritonisaksofonisti Aino Heikkonen. Ville Vallila soittaa bassoa ja Tomi Hyttinen vastaa rummuista. Pääasiallisen lauluvastuun bändissä kantaa kitaristi Jonni Seppälä eli Johnny Gideon.
Keikka alkoi tyylikkäästi 60-luvun surf-tunnelmiin vievällä instrumentaalilla Chasin’ Up ja instrumentaaleilla pääosin myös jatkettiin. Klassisen instrumentaali-r&b:n saralla bändi on parasta A-ryhmää ja setin maukkauden takasi luontevalla rentoudella ryyditetty monipuolisuus. Setissä oli loraus jazzia, rahtunen funkkia, sopivasti soulia ja passeli kimpale bluesia. Kyllä maistui ja kelpasi.
Avausehtoon päätti aina yhtä odotettu ja toivottu The Balls, jonka jo vuonna 1988 alkaneeseen uraan mahtuu useita eri aktiiviperiodeja ja myös joitakin miehistönvaihdoksia. Ydinkvartetti, laulaja Marjo Leinonen, rumpali Sande Vettenranta ja kitaristit Petri Peevo ja Pera Huuskonen ovat nyky-Ballsiin kiinnittäneet mukaan kitaristi Markus Tiiron ja basisti Mikko Murtomaan. Herrasmiehet hoitivat tonttinsa tyylipuhtaasti, eli rokaten niin vauhdikkaasti kuin svengilaki suinkin sallii.
Marjo oli mainiolla laulu- ja tanssituulella, mikä meininki tarttui jo yleisöönkin. Biisivalikoima sisälsi tutuimmat Balls-suosikit ja harvinaisempiakin menopaloja. Sellaiseksi laskettaneen myös kohteluklassikko Treat Her Right, jonka kävi riehakkaasti maustamassa jo hyvissä ajoin kisakylään saapunut Knucklebone Oscar. Kitaraherkkua tuli muutenkin oikein kunnolla, sillä etenkin Peevo ja edesmenneen Tipi Järvisen kitaraosuuksista vastannut Tiiro olivat hurjalla menopäällä.
Pääosin varsin vauhdikkaan materiaalin vastapainoksi kuultiin myös tunnelmapala bändin alkutaipaleelta eli Raven. Setin päätteeksi encore kuului asiaan Go Go Shoesin jälkisointujen vielä soidessa. Kolin bluesyleisö sai haluamansa, monet olivat varanneet lippunsa heti kun Ballsin keikka varmistui. Kun tarjolla on suomalaisen rytmimusiikin eliittisvengiä, jaksaa kiivetä jyrkänkin vaaran laelle.
Yönsä blueskansa vietti kahteen hotellin jakautuneena. Takavuosina Koli Ruska Blues kärsi rajallisista majoitustiloista ja niinpä bändejä ja yleisöä roudailtiin aina Joensuusta asti konsertteihin. Nyt Kolin huipulla olevan Sokos-hotellin lisäksi mäen alta löytyy toinen, vielä isompi saman ketjun hotelli, josta kuljetukset vaaran laelle pelasivat sujuvasti nonstoppina.
Kun kansallismaisemat oli katseltu ja kylpylässä loikoiltu, oli aika palata blues-paikalle. Lauantainakin saatiin nauttia kolmen kokoonpanon esityksistä. Niistä ensimmäinen muistutti hienosti, mistä koko tapahtumassa itse asiassa pohjimmiltaan onkaan kysymys.
Kuopiolainen Bluesberries on jo kaukaa viime vuosituhannelta asti panostanut perinnebluesin esittämiseen pieteetillä yksityiskohtia myöten. Trion soitinarsenaaliin kuuluvat niin pesusoikkobassot kuin pesulaudatkin, huuliharpuista ja tyylinmukaisista kitaroista puhumattakaan. Originaalin kuuloista soittoa kuunnellessa tuli pian mieleen: miksi tällaista kuulee nykyään niin harvoin, ainakaan Suomessa.
Laulaja-kitaristi-harpisti ja stompboxin haltija Seppo ”John Lee ” Ulmanen, kitaristi Kai Laitinen ja basisti Marko Kulhomäki luottavat ohjelmistossaan tuttuihin iskusävelmiin My Babesta Baby Please Don’t Go:hon. Pelkillä kättentaputuksilla säestetty John Hammondin I Know I’ve Been Changed nykäisi alkuillan salintäyden tunteikkaisiin bluessyvyyksiin koskettavalla tavalla. Bluesberries hallitsi perinnesoitintensa soundit ja mikitykset. Yhdessä osaavan miksaajan kanssa he loihtivat Break Sokos Hotel Kolin saliin autenttisimman saatavilla olevan juke joint -tunnelman.
Allekirjoittaneelle Bluesberries oli se kamelin selän katkaisija ja Kolille lähtemisen lopullinen ratkaisija. Juhlakansaa jututtaessa kävi ilmi, että huomattavan moni oli ajellut tapahtumaan satojenkin kilometrien päästä, jos ei The Ballsin, niin sitten ainakin Blues Bizarren keikan innostamana.
Arvioijalle bändi oli uusi tuttavuus, mutta heti ensi tahdeista kävi ilmi, miksi yhtyeen fanitus on yleistyvä ilmiö maassamme. Puhdasverisen psykedeelisen bluesin ja jam band -perinteen lipunkantajan, kuten Blues Bizarrea on kuvailtu, esitys oli raikas cocktail sisältäen elementtejä bluesin lisäksi myös etenkin southern-rockista.
Bändin soittajilla on yhteinen tausta Helsingin Pop & Jazz -konservatoriossa, missä opiskellessaan kitaristi-laulaja Sylvi Saarekas ”bluesherätyksen” saatuaan tutustui slidetaituri Marko Karppiin. Yhteiseen bändiin löytyi samasta koulusta myös kova rytmikaksikko, rumpali Leevi Heikkilä ja basisti Nikolas Rissanen. Kokoonpanolta ilmestyi viime vuonna loistava debyyttilevy ja keikkaa on pukannut aina Puistobluesia myöten.
Vankka koulutus ja runsas treenaus näkyi myös bändin live-esiintymisessä varmuutena ja sopivasti välähtelevänä virtuoosimaisuutena. Saarekas on paitsi mainio kitaristi, myös äänialaltaan bluestulkiksi passeli solisti. Hänen ja Karpin yhteispeli ja etenkin tuplasoolot ihastuttivat ja toivat hakematta mieleen etelän rokin klassikkobändit. Vaikka etelä onkin Blues Bizarren kohdalla paljon mainittu ilmansuunta, oli soitossa ajoittain myös itämaisia sävyjä. Mikä parasta, Blues Bizarre panostaa ennen kaikkea omiin biiseihin, joiden moni-ilmeisyys saa väistämättä hymyn huulille.
Blues Bizarren jälkeen ei ihan normimeiningillä lavalle kannata kavuta. Niinpä lauantai-illan ankkuriosuus olikin annettu Knucklebone Blues Bandin vastuulle. Odotettavissa oli vauhdikas loppusuora, eikä toiveissa tarvinnut pettyä tälläkään kertaa. Selvästikin bändi oli päättänyt vetää sellaisen esityksen, että vaaramaisema värähtää ja ruska rusahtaa. Näin kävikin, orkesteri simpautti festivaalin lopullisesti voiton puolelle.
Tämänkertaisessa Knucklebone Blues Bandin kokoonpanossa itsensä Knucklebone Oscarin, Gibson LP ja SG, lisäksi soittivat kosketinsoittaja Risto ”Mr. Hillside” Kumpulainen, edellisiltana The Ballsin riveissäkin rokannut basisti Mikko Murtomaa sekä rumpali Janne Mathlin. Koskapa Oscar kävi edellisiltana kylässä The Ballsin keikalla, saatiin nyt muutamaan biisiin vastavierailulle Petri Peevo. Se antoi, jos ylipäätään mahdollista, vielä lisävauhtia ennestäänkin raivokkaasti rokkaavaan ryhmään.
Biisivalikoima oli tutuhkoa tavaraa, mutta takuuvarman verevästi vedettynä. Down In The Bottom– ja Rollin’ & Tumblin’ -biisien läheinen sukulaisuus tuli esiteltyä käytännössä, I Wish You Would toimii aina eikä täytebiisejä settiin muutenkaan mahtunut. Lavashowsta oli vähäinenkin pönötys karsittu tehokkaasti ja jokainen lavalla olija huhki iltaa nippuun hiki otsalla. Vaikka kuohujuomapulloa esiteltiinkin alkuvaiheessa, taisi se olla nollajuomaa. Ainakin päätellen maestron tasapainoaistin toimivuudesta hänen kiipeillessään ravintolasalin rakenteissa kaatamatta ensimmäistäkään juomaa tanssikengillään.
llta ei olisi voinut paremmin päättyä ja itsensä hikeen jorannut juhlakansa hajaantui hotelleihinsa ja takseihin kaikkensa antaneina. Tämän kirjoittajalle retki Koli Ruska Bluesiin oli ensimmäinen, mutta tuskin viimeinen. Nimittäin hotellin aulassa komeili jo ensi vuoden juliste, missä luki ainakin Kat Balounin ja Little Willie Mehdon nimet…
Olavi Rytkönen
(julkaistu BN-numerossa 5/2025)
Kuva: The Balls (c) Olavi Rytkönen
